Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

On torstai 17.5, kello on 14.47. Istun salissa edessäni paperia, kaksi kynää (yksi lyijytäytekynä ja yksi tavallinen), pyyhekumi, vesipullo, banaani ja kolme karjalanpiirakkaa. Edessä istuvan pöydällä on yliviivaustussi, eihän sellaista saanut tuoda mukanaan. Minulla on jalassa villasukat, niissä on mukavampi olla kuin kengissä. On ihan hiljaista, kaikki odottavat. Silmiin nousee kyyneleet ja sydän pamppailee iloisesti. Suljen silmäni, meditoin hetken ja toistan itselleni mantraa ” Minä olen hyvä. Minä osaan.” 13 minuutin päästä yksi unelma toteutuu. En melkein voi uskoa sitä.

Olen aina ajatellut että tämä on niille joillekin toisille ihmisille, ei minulle.

En ole tarpeeksi fiksu. En ole lukija-tyyppiä. Tai en ainakaan opi lukemalla. Olen konkreettisesti ja käytännöllisesti orientoitunut, minulla ei ole mitään asiaa tänne kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Se on vain kaukainen unelma, joka ei voi koskaan täyttyä. Elin näiden kaikkien uskomusten kanssa 20 vuotta. Rajasin (JO) silloin elämääni, ja unelmia, sen mukaan mihin luulin potentiaalini riittävän näiden uskomusten perusteella. Eikä kukaan tullut sanoneeksi minulle, ainakaan tarpeeksi ponnekkaasti, että kyllä sä Lotta siihen pystyt jos haluat!  Kaikkein vähiten minä itse.

Kello lyö 15, saan avata paperin. Hetkeksi iskee paniikki, mitä ihmettä oikein yritän, ketä koetan huijata. En ymmärrä sanoja edessäni, mitä teen täällä. Jatkan mantraamista ja seuraavat 4 tuntia ja 53 minuuttia menevätkin kuin siivillä. Kirjoitan sujuvasti kulttuuriperintö -käsitteen määrittelyn haasteista arvottamisen ja merkityksenannon näkökulmasta, epäröin hieman imperialistisen maantieteen käsitteen aukikirjoittamisen kohdalla ja analysoin oivallisesti eduskuntatalon ruokasalin maalauksia annettuun kontekstiin liittyen. En koske karjalanpiirakoihin.

Eihän tämä nyt niin ihmeellistä ole.  Kirjoitan kaikille riveille. Tuntuu oikeastaan että rivit loppuvat kesken, olisi niin paljon näkökulmia ja pointteja joita en saa mahdutettua mukaan. Onhan näitä sanoja tavallaan padottu sisälle jo 20 vuotta. Kun aikaa on jäljellä 7 minuuttia, palautan vastaukseni. Sydän ottaa muutaman extra-lyönnin, valvoja ei löydä nimeäni heti listasta. Olenko unohtanut lähettää hakemukseni!!? Huh, sieltä se löytyi. Tarkistan, olen seitsämänneksi viimeinen joka poistuu salista. Ensimmäinen lähti klo 15.15. Menen vessaan, en malttanut lähteä sinne aiemmin. Piti kirjoittaa. Annan hymyn pulppuilla vielä hetken suussa ennen kuin annan sen epäuskoisena ja onnellisena nousta kasvoille. Sitten tulevat ilon ja vapautumisen kyyneleet, minä tein sen!

MINÄ HITTO SOIKOON TEIN SEN!
Näillä se tapahtui.

Hain yliopistoon, luin kokeisiin pitkäjänteisesti, innostuin lukemastani ja kirjoitin kaikille riveille koepaperilla. Unelma on jo toteutunut. Olen jo voittaja itseni silmissä, saanpa sitten minkä paksuisen kirjeen tahansa kesällä Helsingin yliopistolta.

Syön kolme riisipiirakkaa ja banaanin bussimatkalla kotiin ja ajattelen:
Minä olen hyvä. Minä osaan.
Koska olen rohkea.

Kuka on Minä itse?

Kuka on Minä itse?

Olen sanonut ihan lapsesta saakka ”Lotta laittaa itse .” Joku sanoisi sitä itsepäisyydeksi (mieheni), joku peloksi pyytää apua tarvittaessa (ainakin ystäväni, ehkä jopa terapeuttini..?) ja joku aika kivaksi työntekijän ominaisuudeksi (entiset työnantajani). Mutta kuka se itse on ja miten sen löytää ilman että unohtaa itsensä?

Muistan kuinka joogaopettajakoulutuksemme viimeisessä moduulissa meille valmistuville opettajille suositeltiin oman opettajuuden äänen, oman tavan ja tulokulman opettamiseen, tietynlaisen nichen, määrittelyä mahdollisimman pian valmistumisen jälkeen. Mitä haluan välittää opettamalla joogaa? Mitä haluan joogaopettajana sanoa? Mitä jooga’tyyliä’ tai -suuntausta edustan? Mikä voisi olla tulevaisuudessa oma erikoisosaamisalueeni? Kaikkea kaikille -lähtökohta harvoin toimii. Itsellä tuo pohdinta jäi opettamisen (alku)innostuksen jalkoihin. Ja lopulta unohtui kokonaan. Samalla taisin unohtaa vähän itsenikin.

Olen toiminut joogaopettajana vuodesta 2016 alkaen ja ohjannut sitä ennen ryhmäliikuntatunteja vuodesta 2010 ja toiminut personal trainerina vuodesta 2012.   Pidän itseäni kuitenkin todella tuoreena ja keltanokkana (jooga)opettajuuden tiellä. Nyt olen kuitenkin löytänyt jotain, mitä toivon jokaisen joogaopettajan, ja myös asiakkaani, löytävän: Oman itseni tästä maailmasta. Oman ääneni joogaopettajana ja ihmisenä. Omat juureni joista voin kasvaa. Mutta miten sinne itsen luo sitten löytää, sieltähän se tuijottaa joka aamu peilistä suoraan silmiin? Siinähän se jo on. Vai onko?

Lotta ja Mia

Matkija-apinana opettajuuden tielle ajelemaan

Vastavalmistuneena ja (yli)innokkaana joogaopettajana en osannut muuta, kuin ehkä vähän koettaa kopioida omia opettajiani, toivoen että olisin yhtä näppärä koreografi ja taitava verbaalinen ohjaaja kuin omat opettajani ja lisäksi olla heidän edustamalleen tyylille mahdollisimman uskollinen. Eli siis vähän niinkuin matkia. Samalla sitä huomaa, että omaan harjoitteluun ei olekaan enää niin paljon aikaa, energiaa tai viitseliäisyyttä, kuin aiemmin. Olo oli tuolloin hieman kuin ajaessa autolla, jonka renkaat on asennettu vähän vinoon ja kartturin kartta olisi epäselvä tai ajoittain jopa kadoksissa. Menossa oikeaan suuntaan, mutta matkanteko oli hieman epävarmaa, koko ajan piti korjata suuntimia ja vääntää rattia, tehdä korjausliikkeitä. Enkä tuolloin olisi muuta voinutkaan.  Ihminen, kuten muutkin eläimet, oppii matkimalla, kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta. Ilman kokemusta on mahdollista vain hieman haparoida ja sitä kautta löytää oma suuntansa. Ilman itsen löytämistä, voi vain etsiä.

Uskon että tuntini olivat oikein hyviä tuolloinkin. Sain hyvää palautetta alkumetreiltä saakka, joten ihan metsässä sitä ei silloin olla oltu. Koin myös itse onnistumisen hetkiä, joten olisin varmasti voinut jatkaa samaan malliin. Hieman kopioiden ja uskotellen, että tätä asiakkaat haluavat. Ainakin jonkin aikaa. Jossain vaiheessa ne renkaat alkaa kuitenkin kulua pyöriessään vinoon jatkuvasti. Lopulta ne puhkeavat ja suistut tieltä ojaan.

Nyt kun takana on muutama opettajuuden kokemusta kartuttanut vuosi ja eritoten olen kohdannut itsensä joogaopettajan, itsenä, ihmisenä, alkaa sen auton renkaat vihdoin asettua omille paikoilleen ja karttakin pysyä tallessa. On vaatinut paljon työtä, itsen tutkailua ja myös sitä kokeilua (kiitos vaan kaikille asiakkailleni luottamuksesta ja avustanne, ihan tietämättännekin, tässä matkan varrella) päästäkseni tähän missä nyt olen.
Itseeni.

Itse

Koen vihdoin, että olen löytänyt oman ääneni, sen oikean kohdan sydämestäni josta voin ammentaa tunteja suunnitellessani ja ohjatessani. Voin kertoa, että aika kauas ollaan tultu siitä mistä aloitin leikkiessäni seuraa johtajaa-leikkiä opettajieni perässä. En ole opettajani, olen minä, Lotta. Minulla on oma ääni ja kun olen sen löytänyt, voin toimia hieman samalla tavoin kuin Speden speleistä tuttu potkupallo, joka on kuminauhalla nilkassa kiinni: Palaan aina ytimeeni, lähtökohtaani, josta käsin haluan elää ja opettaa. Takaisin potkaisijan nilkaan.  Ja vain rauhassa keskittymällä se pallo palautuu hallitusti takaisin. (Ylilyönnitkin ovat tosin sallittuja, ne kuuluvat elämään.)

Joogaopettajuuden äänen, ja itsen, voi löytää vain etsimällä ja hyväksymällä sen mitä löytäessään kohtaa. Katso siis seuraavalla kerralla itseäsi todella takaisin peiliin. Sulje silmäsi ja katso itseäsi, sitä Sinua joka ei ole kehosi tai ajatuksesi vaan jotain syvempää. Ovatko sinun autosi renkaat vinossa vai kaipaavatko ne säätöä? Onko karttasi tallella? Jooga on yksi mahdollisuus palata itsen äärelle, tutustua siihen. Rakastua itseen, vain sieltä käsin voit rakastaa muitaja löytää jotain syvempää.

Voit tulla tutkailemaan ja etsimään itseäsi tunneilleni turvallisesti ja pehmeästi. Etenemme rauhassa ja kuullostellen, liikuen virtaavasti ja palaten aina omaan lähtökohtaan ja itseen. Jos kaipaat todella, vahvoja ja dynaamisia, hikeä lennättäviä ja vauhdikkaita tunteja, kannattaa etsiytyä jonkun toisen opettajan tunnille. Voin suositella sinulle hyväksi toteamiani kollegoita (rakastan itse tehdä myös vahvempaa harjoitusta). Myös sieltä voi löytää itsensä, jokaisella meillä on omat polkumme. Ja ojamme joissa on ok piipahtaa matkan varrella.

Lämmöllä ja pehmeydellä minulta sinulle,
Lotta

ps. Jos haluat tutustua syvemmin Itseen isolla iillä ja sukeltaa syvään päähän, suosittelen Maailmaanpuu podcastia, erityisesti juuri ilmestynyttä jaksoa Atmanista.