Kiitos, mutta ei kiitos Namastelle
Oma itsetutkailun, maailmankuvan hahmottamisen ja metafyysisen tutkailun polkuni johti minut joogan äärelle, ihan vahingossa. Jooga oli aluksi ”vain” kehollinen harjoitus, jonka tarkoitus oli toimia ”välineenä” burn outista ja masennuksesta toipumiseen. Olla jotain ”vähän kevyempää tekemistä” tiukan salilla treenaamisen ja itsensä piippuun vetämisten välissä. Jotta saisin itseni taas fyysisesti kasaan ja jatkamaan täysillä. Mutta kas, jooga upposikin arvaamattoman syvälle kehon ja mielen kerroksiin ja pikkuhiljaa kiinnostus syveni joogan historiallisiin ja filosofisiin ulottuviiksiin sekä kysymyksiin maailmankaikkeuden ja todellisuuden olemuksesta. Päädyin joogaopettaja-koulutukseen ja uppouduin yhä syvemmälle intialaiseen perinteeseen.
Osa joogaan liittyvästä ”jargoniasta” tuntui kuitenkin aina jotenkin hieman erilliseltä ja päälleliimatulta omaan elämääni ja kulttuuriini. Kaikki ei tuntunut ihan ”omalta”. Aloin tutkailemaan suomalaista perinnettä ja hämmennyin. Miksi koulussa opetetaan Antiikin Kreikan jumaltaruja, Raamatun kertomuksia ja käännämme aina katseemme Suomen rajojen ulkopuolelle, vaikka oma perinteemme on niin rikas?
Miksi minä käännän katseeni itään kun kaikki on kasvojeni edessä, itseni ympärillä ja jalkojeni alla?
Perehtyminen suomalaiseen perinteeseen oli kuin paluu kotiin. Ja sitähän se olikin mitä suurimmissa määrin! Seisoa omin jaloin tutulla maaperällä ja tarkastella maailmaa. Jotta olin valmis tarkastelemaan maailmaa oman perinteeni kautta, oli minun kuitenkin tehtävä tämä ideologinen matka ensin Intiaan (vaikka en siellä fyysisesti ole koskaan käynytkään). Pitää mennä kauas, jotta voi nähdä lähelle. En usko että olisin palannut kotiin ilman kuikuilua toisaalle.
Jooga ja suomalaisuus eivät onneksi sulje toisiaan pois. Ei tarvitse (enkä voisikaan) muuttua hinduksi, intialaiseksi tai kuten nuorena haaveilin: keskiaikaiseksi neidoksi, jotta voisin ohjata joogaa. Nykyään ajattelen, että teen joogaopettajan työtäni nimenomaan omasta taustastani ja perinteestäni käsin. Kuten suosittelen jokaisessa joogaharjoituksessakin, harjoitus (ja harjoituksen ohjaaminen) tapahtuu aina niistä lähtökohdista, joissa olemme sillä hetkellä. Minulle on tärkeää kunnioittaa joogan vuosituhantista perinnettä ja evoluutiota, olla osa sitä ketjua, joka välittää joogan harjoituksia eteenpäin, mutta tulen kuitenkin aina olemaan suomalainen joogaopettaja.
No entäpä se Namaste sitten? Namasten käyttö on sitä ”jargoniaa” joka tuntui itsestäni vieraalta. Asiaa tutkittuani päädyin tulkintsemaan että Namasten käyttöön liittyy myös uuskolonialistisia konnotaatioita, väärinkäsityksiä ja tulkintavirheitä, jotka ovat vaikuttaneet muutokseen omassa ohjaustyössäni (ja varmasti monia tällaisia ”maneereja” ja joogajargoniaa on omassa ohjaustyössäni vielä vaikka kuinka paljon riisuttavaksi). Siksi tuntieni päätteksi ei nykyään enää sanota Namaste, vaan lausumme yhdessä Kiitos.
Lempeydellä ja rakkaudella,
Lotta
Ps. Oman matkani innoittamana myös JuuriJooga -iltojen aikana paneudutaan teeman äärelle useamman perinteen ”silmälasit” nenällä. On mielenkiintoista vertailla, tutkailla ja pohtia maailmaa eri näkökulmista. Suomalainen perinne on kuitenkin nykyään itselleni rakkain ja tutuin, opiskelen sen tutkimista yliopistossa, joten kuljetan tätä suomalaista tulokulmaa JuuriJooga -tuntien punaisena lankana koko syksyn ajan. Eli jokaisella JuuriJooga -kerralla tutustut aina kulloisenkin teeman suomalaisiin juuriin ja lisäksi 1-2 muun kulttuuriin aiheen äärellä