Paluu pyhään metsään

Suomalaisessa kansanuskossa ja esikristillisessä traditiossa metsä on merkinnyt jotain muuta(kin) kuin vain ”aluetta jonka pääasiallinen kasvillisuus on puita”. Metsä sanana on merkinnyt rajaa, äärtä ja syrjää. Samoja merkityksiä ovat suomalaiset antaneet myös sanalle pyhä. Eri kielissä pyhän merkityksiä ovat myös terveys, eheys ja voima. Suomen kielessä pyhän että metsän eräänlainen synonyymi on sana erä.

(Erä)metsä on ollut aina suomalaisten ”tarveaitta”, tosin aiemmin hieman kestävämmällä kehityspohjalla kuin nykyään. Aiemmin nähtiin, että jos metsää ”käytti” liikaa hyödykseen, sai metsän väen vihat niskoilleen. Metsä on (ollut) kiehtova ja pelottava, kaukainen ja läheinen samaan aikaan.

Suomalainen on niin tottunut näkemään metsän puurajan tasaisena taivasta vasten, että viime aikoihin saakka myös kaupunkiarkkitehtuurimme on pyrkinyt pitämään katseellemme tutun ja turvallisen tasaisen talojen kattolinjan taivasta vasten. Ainoastaan kirkoilla on ollut oikeus poiketa tasaisesta kaupunkisilhuetista ja kurottaa korkeuksiin.

Nykyään tasaista tätä rajapintaa halkoo tehtaiden piiput ja tornitalot. Pyhän käsityksen muutoksen symboliikkaa lie siinäkin? Pyhään liittyy aina myös arvot. Arvotammeko rahan ja tuoton kaiken edelle unohtaen mistä tulemme ja mikä on todella arvokasta?

Olisiko jo aika palata pyhään mesään?

Metsämaanantain kutsu: Astu metsään. Voitko nähdä luonnon arvon vaikka se ei juuri nyt tuottaisikaan sinulle mitään? Voitko kokea pyhän metsässä?

Tekstin lähteet:
Anttonen, Veikko: Erä- ja metsäluonnon pyhyys.
Tarkka, Lotte: Metsolan merkki – metsän olento ja kuva vienalaisrunostossa.
Molemmat artikkelit teoksesta: Kalevalaseuran vuosikirja 73: Metsä ja metsänviljaa (toim. Laaksonen & Mettomäki). 1994. Helsinki: SKS.