Omat juuret

Olen kotoisin Hämeestä. Olen jotenkin aina luullut tai ajatellut, ettei täällä ole mitään mielenkiintoista. Että pitää lähteä Intiaan tai vähintäänkin Karjalaan etsimään itseään, kiinnostavia myyttisiä tarinoita tai kulttuuriperintöä. On toki totta, että omat juureni ovat toisaalta Karjalassa, Venäjällä kuin myös Varsinais-Suomessakin. Mutta lapsuuden täällä viettäneenä, paikannun vahvasti Hämeeseen. Täältä olen versonut.

Kulttuuriperintö ei ole vain arkaaisia tai monoliittisia menneisyyteen jämähtäneitä tietoja, taitoja tai esineitä (ts. kulttuuria). Kulttuuriperintö on elävä prosessi, jonka myötä meistä jokainen välittää ja muokkaa kulttuurisia arvoja ja merkityksiä. Ehkä myös unohtaminen kuuluu osaksi tätä prosessia, onneksi. (voit lukea aineettomasta kulttuuriperinnöstä esim. täältä>>)

Osallistuin vuosi sitten muuttuvan teollisuustyön kulttuuriperinnön kurssille. Tein useita kurssiin kuuluvia osatehtäviä tutkaillen kotipaikkani kulttuuriperintöä. Ja täällä pikkukylässähän on vaikka mitä kiintoisaa, upeita vanhoja rakennuksia (ja myös polttokalmistoja ja muuta ”muinaista” kuten alla olevasta kuvasta näkyy). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy kiinnostavia tarinoita, myös niitä noidista ja tietäjistä.

Voisiko kaukaisuuteen ja kaukokohteisiin kaipailun tai hyvänen aika, kulttuurisen omimisen, sijaan katsoa lähemmäs. Avata silmänsä jollekin mikä on todella ”omaa”, tuttua, joskus tylsääkin? Aina ei kannata mennä merta edemmäs kalaan.

Metsämaanantain kutsu:
Lähde tänään tuttuun lähimetsään. Pohdi omia juuriasi.
Mistä maaperästä sinä kasvat?