Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

On torstai 17.5, kello on 14.47. Istun salissa edessäni paperia, kaksi kynää (yksi lyijytäytekynä ja yksi tavallinen), pyyhekumi, vesipullo, banaani ja kolme karjalanpiirakkaa. Edessä istuvan pöydällä on yliviivaustussi, eihän sellaista saanut tuoda mukanaan. Minulla on jalassa villasukat, niissä on mukavampi olla kuin kengissä. On ihan hiljaista, kaikki odottavat. Silmiin nousee kyyneleet ja sydän pamppailee iloisesti. Suljen silmäni, meditoin hetken ja toistan itselleni mantraa ” Minä olen hyvä. Minä osaan.” 13 minuutin päästä yksi unelma toteutuu. En melkein voi uskoa sitä.

Olen aina ajatellut että tämä on niille joillekin toisille ihmisille, ei minulle.

En ole tarpeeksi fiksu. En ole lukija-tyyppiä. Tai en ainakaan opi lukemalla. Olen konkreettisesti ja käytännöllisesti orientoitunut, minulla ei ole mitään asiaa tänne kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Se on vain kaukainen unelma, joka ei voi koskaan täyttyä. Elin näiden kaikkien uskomusten kanssa 20 vuotta. Rajasin (JO) silloin elämääni, ja unelmia, sen mukaan mihin luulin potentiaalini riittävän näiden uskomusten perusteella. Eikä kukaan tullut sanoneeksi minulle, ainakaan tarpeeksi ponnekkaasti, että kyllä sä Lotta siihen pystyt jos haluat!  Kaikkein vähiten minä itse.

Kello lyö 15, saan avata paperin. Hetkeksi iskee paniikki, mitä ihmettä oikein yritän, ketä koetan huijata. En ymmärrä sanoja edessäni, mitä teen täällä. Jatkan mantraamista ja seuraavat 4 tuntia ja 53 minuuttia menevätkin kuin siivillä. Kirjoitan sujuvasti kulttuuriperintö -käsitteen määrittelyn haasteista arvottamisen ja merkityksenannon näkökulmasta, epäröin hieman imperialistisen maantieteen käsitteen aukikirjoittamisen kohdalla ja analysoin oivallisesti eduskuntatalon ruokasalin maalauksia annettuun kontekstiin liittyen. En koske karjalanpiirakoihin.

Eihän tämä nyt niin ihmeellistä ole.  Kirjoitan kaikille riveille. Tuntuu oikeastaan että rivit loppuvat kesken, olisi niin paljon näkökulmia ja pointteja joita en saa mahdutettua mukaan. Onhan näitä sanoja tavallaan padottu sisälle jo 20 vuotta. Kun aikaa on jäljellä 7 minuuttia, palautan vastaukseni. Sydän ottaa muutaman extra-lyönnin, valvoja ei löydä nimeäni heti listasta. Olenko unohtanut lähettää hakemukseni!!? Huh, sieltä se löytyi. Tarkistan, olen seitsämänneksi viimeinen joka poistuu salista. Ensimmäinen lähti klo 15.15. Menen vessaan, en malttanut lähteä sinne aiemmin. Piti kirjoittaa. Annan hymyn pulppuilla vielä hetken suussa ennen kuin annan sen epäuskoisena ja onnellisena nousta kasvoille. Sitten tulevat ilon ja vapautumisen kyyneleet, minä tein sen!

MINÄ HITTO SOIKOON TEIN SEN!
Näillä se tapahtui.

Hain yliopistoon, luin kokeisiin pitkäjänteisesti, innostuin lukemastani ja kirjoitin kaikille riveille koepaperilla. Unelma on jo toteutunut. Olen jo voittaja itseni silmissä, saanpa sitten minkä paksuisen kirjeen tahansa kesällä Helsingin yliopistolta.

Syön kolme riisipiirakkaa ja banaanin bussimatkalla kotiin ja ajattelen:
Minä olen hyvä. Minä osaan.
Koska olen rohkea.

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *