Kiitos, mutta ei kiitos Namastelle

Kiitos, mutta ei kiitos Namastelle

Oma itsetutkailun, maailmankuvan hahmottamisen ja metafyysisen tutkailun polkuni johti minut joogan äärelle, ihan vahingossa. Jooga oli aluksi ”vain” kehollinen harjoitus, jonka tarkoitus oli toimia ”välineenä” burn outista ja masennuksesta toipumiseen. Olla jotain ”vähän kevyempää tekemistä” tiukan salilla treenaamisen ja itsensä piippuun vetämisten välissä. Jotta saisin itseni taas fyysisesti kasaan ja jatkamaan täysillä. Mutta kas, jooga upposikin arvaamattoman syvälle kehon ja mielen kerroksiin ja pikkuhiljaa kiinnostus syveni joogan historiallisiin ja filosofisiin ulottuviiksiin sekä kysymyksiin maailmankaikkeuden ja todellisuuden olemuksesta. Päädyin joogaopettaja-koulutukseen ja uppouduin yhä syvemmälle intialaiseen perinteeseen.

Osa joogaan liittyvästä ”jargoniasta” tuntui kuitenkin aina jotenkin hieman erilliseltä ja päälleliimatulta omaan elämääni ja kulttuuriini. Kaikki ei tuntunut ihan ”omalta”.  Aloin tutkailemaan suomalaista perinnettä ja hämmennyin. Miksi koulussa opetetaan Antiikin Kreikan jumaltaruja, Raamatun kertomuksia ja käännämme aina katseemme Suomen rajojen ulkopuolelle, vaikka oma perinteemme on niin rikas?

Miksi minä käännän katseeni itään kun kaikki on kasvojeni edessä, itseni ympärillä ja jalkojeni alla?

Kuvassa näkymä Tiedekulman kattoikkunasta. Tämä näkymä muistuttaa itseäni luonnon olemassaolosta silloinkin kun olen urbaanin ympäristön ytimessä. Se muistuttaa siitä, että vaikka ei koko ajan näe jotain, voi tuo näkymätön silti olla olemassa.

Perehtyminen suomalaiseen perinteeseen oli kuin paluu kotiin. Ja sitähän se olikin mitä suurimmissa määrin! Seisoa omin jaloin tutulla maaperällä ja tarkastella maailmaa. Jotta olin valmis tarkastelemaan maailmaa oman perinteeni kautta, oli minun kuitenkin tehtävä tämä ideologinen matka ensin Intiaan (vaikka en siellä fyysisesti ole koskaan käynytkään). Pitää mennä kauas, jotta voi nähdä lähelle. En usko että olisin palannut kotiin ilman kuikuilua toisaalle.

Jooga ja suomalaisuus eivät onneksi sulje toisiaan pois. Ei tarvitse (enkä voisikaan) muuttua hinduksi, intialaiseksi tai kuten nuorena haaveilin: keskiaikaiseksi neidoksi, jotta voisin ohjata joogaa. Nykyään ajattelen, että teen joogaopettajan työtäni nimenomaan omasta taustastani ja perinteestäni käsin. Kuten suosittelen jokaisessa joogaharjoituksessakin, harjoitus (ja harjoituksen ohjaaminen) tapahtuu aina niistä lähtökohdista, joissa olemme sillä hetkellä. Minulle on tärkeää kunnioittaa joogan vuosituhantista perinnettä ja evoluutiota, olla osa sitä ketjua, joka välittää joogan harjoituksia eteenpäin, mutta tulen kuitenkin aina olemaan suomalainen joogaopettaja.

No entäpä se Namaste sitten? Namasten käyttö on sitä ”jargoniaa” joka tuntui itsestäni vieraalta. Asiaa tutkittuani päädyin tulkintsemaan että Namasten käyttöön liittyy myös uuskolonialistisia konnotaatioita, väärinkäsityksiä ja tulkintavirheitä, jotka ovat vaikuttaneet muutokseen omassa ohjaustyössäni (ja varmasti monia tällaisia ”maneereja” ja joogajargoniaa on omassa ohjaustyössäni vielä vaikka kuinka paljon riisuttavaksi). Siksi tuntieni päätteksi ei nykyään enää sanota Namaste, vaan lausumme yhdessä Kiitos.

Lempeydellä ja rakkaudella,
Lotta

Ps. Oman matkani innoittamana myös JuuriJooga -iltojen aikana paneudutaan teeman äärelle useamman perinteen ”silmälasit” nenällä. On mielenkiintoista vertailla, tutkailla ja pohtia maailmaa eri näkökulmista. Suomalainen perinne on kuitenkin nykyään itselleni rakkain ja tutuin, opiskelen sen tutkimista yliopistossa, joten kuljetan tätä suomalaista tulokulmaa JuuriJooga -tuntien punaisena lankana koko syksyn ajan. Eli jokaisella JuuriJooga -kerralla tutustut aina kulloisenkin teeman suomalaisiin juuriin ja lisäksi 1-2 muun kulttuuriin aiheen äärellä

Syksy – Seuraa luontoa(si)

Syksy – Seuraa luontoa(si)

Minulla on neljä lempivuodenaikaa. Yksi niistä on syksy, jonka aikaan olemme astuneet. Syksyn voi tuntea ilmassa jota hengität, viileämpänä tuulenvireenä kasvoilla, kosteissa aamuissa. Hiipivässä sumussa ja illan viimeisissä valonsäteissä. Syksy on tuoksuissa, iholla ja pian alkavan ruskan väriloisto on kuin viimeinen fanfaari päättyvälle (tänä vuonna niin upealle!) kesälle.

Luonto(si) ja syksy

Perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä maailmaa tarkastellaan mm. vuodenaikojen ja niihin liittyvien elementtien kautta. Kiinalaisessa lääketieteessä vuodenaikoja katsotaan olevan viisi: Kevät (Puu-elementti), Kesä (Tuli), Loppukesä ja vuodenaikojen taitteet (Maa), Syksy (Metalli) ja Talvi (Vesi). Syksyn Metalli-elementti ilmenee meille luonnossa sisäänpäin kääntymisenä ja irti päästämisenä: Puut pudottavat lehtensä ja kaikki käpertyy hieman kokoon talven varalle. Enää ei ole aika kasvaa, laajentua ja kurottautua ulospäin, nyt on aika varautua tulevaan talveen, hiljaiseen ja kylmään vuodenaikaan. Loppukesän ja alkusyksyn aikana ravinteet ja energia varastoidaan juuriin ja ytimiin, sitähän esi-isämme ja -äitimme ovat tehneet vuosituhansien ajan: kesän sato korjataan, syksyllä kerätään omenat, marjat ja sienet talteen talven varalle. Myös luonto ympärillämme tekee kaiken tämän, vuodesta toiseen. Mutta olemmeko me ihmiset unohtaneet, että sen varastoimisvaiheen jälkeen on aika rauhoittua, hiljentyä ja käpertyä omiin oloihin talven tuiskuja turvaan?

Majavatien kalliot ja syksyiset auringonlaskut, ah!

”Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omisuuttaan aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoja josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi”

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Syksy Mölylässä
Mölylän metsässä tarkenee vielä vaikka makoilla mättäillä

Viisautta pimeydestä

Ehdottaisinkin että kesäloman lisäksi pohjolassa olisi aiheellista ottaa myös sydäntalven loma tai pimeyden loma. Tai vähintäänkin antaisimme itselleen luvan hellittää ja höllätä talvea kohti. Ei luontokaan puske itseään vastaan ja koeta marraskuun koittaessa työntää uutta versoa maan pinnalle ja synnyttää uutta elämää maailmaan (paitsi karhut, mutta ne tekevätkin sen talviunilla omissa pesissään, they’ve got something right!). Mitäpä jos tänä syksynä kuuntelisit, ihan todella kuuntelisit, syvältä sisältäsi kumpuavia tarpeita. Hidastat joogaharjoitustasi, nukut enemmän, otat päiväunet, syöt lämpimiä ja kypsennettyjä ruokia salaatin sijaan, siirrät isompien projektien aloitusta,  säästät voimia ja käperryt itseesi. Syksyn ja talven ei tarvitse olla (pelkästään) synkistelyn aikaa, vaan se voi olla ihanaa itsetutkailun ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Pimeissä nurkissa ja aamuissa on viisautta, jos osaat ja uskallat sitä etsiä.

Näin sulkeudut syksyyn:

  1. Ota oppia luonnosta: Tarkastele miten ympäröivä elämä piiloutuu ytimiin ja seuraa perässä!
  2. Hidasta tahtia: Kävele verkkaisemmin, muokkaa joogaharjoitustasi pehmeämmäksi, lueskele tai tee jotain muuta suoritusvapaata.
  3. Kerää energiaa: Siirry syömään kypsennettyjä (höyryttäen kypsennetyt on parhaita!) ruokia ja vältä kehoon kylmyyttä (energeettisesti) lisääviä ruoka-aineita kuten: banaani, tomaatti ja vesimeloni. Kattavampi lista löytyy esim. täältä.
  4. Lepää. Need I say more?

Jos kiinnostuit perinteisen kiinalaisen lääketieteen (TCM) näkemyksistä ravitsemukseen ja terveyteen, löydät suomenkielellä tietoa kiinalainenlaaketiede.fi :sta. Seuraavassa postauksessa kirjoitan erilaisista flunssatyypeistä (TCM:n näkökulmasta)  ja siitä miten voit estää tai helpottaa syysflunssaasi. Inkivääri ja sitruuna eivät todellakaan ole kaikkiin flunssiin hyväksi vaan voivat jopa pahentaa oireita.

Leppoisia syyspäiviä toivotellen,
Lotta

Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

On torstai 17.5, kello on 14.47. Istun salissa edessäni paperia, kaksi kynää (yksi lyijytäytekynä ja yksi tavallinen), pyyhekumi, vesipullo, banaani ja kolme karjalanpiirakkaa. Edessä istuvan pöydällä on yliviivaustussi, eihän sellaista saanut tuoda mukanaan. Minulla on jalassa villasukat, niissä on mukavampi olla kuin kengissä. On ihan hiljaista, kaikki odottavat. Silmiin nousee kyyneleet ja sydän pamppailee iloisesti. Suljen silmäni, meditoin hetken ja toistan itselleni mantraa ” Minä olen hyvä. Minä osaan.” 13 minuutin päästä yksi unelma toteutuu. En melkein voi uskoa sitä.

Olen aina ajatellut että tämä on niille joillekin toisille ihmisille, ei minulle.

En ole tarpeeksi fiksu. En ole lukija-tyyppiä. Tai en ainakaan opi lukemalla. Olen konkreettisesti ja käytännöllisesti orientoitunut, minulla ei ole mitään asiaa tänne kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Se on vain kaukainen unelma, joka ei voi koskaan täyttyä. Elin näiden kaikkien uskomusten kanssa 20 vuotta. Rajasin (JO) silloin elämääni, ja unelmia, sen mukaan mihin luulin potentiaalini riittävän näiden uskomusten perusteella. Eikä kukaan tullut sanoneeksi minulle, ainakaan tarpeeksi ponnekkaasti, että kyllä sä Lotta siihen pystyt jos haluat!  Kaikkein vähiten minä itse.

Kello lyö 15, saan avata paperin. Hetkeksi iskee paniikki, mitä ihmettä oikein yritän, ketä koetan huijata. En ymmärrä sanoja edessäni, mitä teen täällä. Jatkan mantraamista ja seuraavat 4 tuntia ja 53 minuuttia menevätkin kuin siivillä. Kirjoitan sujuvasti kulttuuriperintö -käsitteen määrittelyn haasteista arvottamisen ja merkityksenannon näkökulmasta, epäröin hieman imperialistisen maantieteen käsitteen aukikirjoittamisen kohdalla ja analysoin oivallisesti eduskuntatalon ruokasalin maalauksia annettuun kontekstiin liittyen. En koske karjalanpiirakoihin.

Eihän tämä nyt niin ihmeellistä ole.  Kirjoitan kaikille riveille. Tuntuu oikeastaan että rivit loppuvat kesken, olisi niin paljon näkökulmia ja pointteja joita en saa mahdutettua mukaan. Onhan näitä sanoja tavallaan padottu sisälle jo 20 vuotta. Kun aikaa on jäljellä 7 minuuttia, palautan vastaukseni. Sydän ottaa muutaman extra-lyönnin, valvoja ei löydä nimeäni heti listasta. Olenko unohtanut lähettää hakemukseni!!? Huh, sieltä se löytyi. Tarkistan, olen seitsämänneksi viimeinen joka poistuu salista. Ensimmäinen lähti klo 15.15. Menen vessaan, en malttanut lähteä sinne aiemmin. Piti kirjoittaa. Annan hymyn pulppuilla vielä hetken suussa ennen kuin annan sen epäuskoisena ja onnellisena nousta kasvoille. Sitten tulevat ilon ja vapautumisen kyyneleet, minä tein sen!

MINÄ HITTO SOIKOON TEIN SEN!
Näillä se tapahtui.

Hain yliopistoon, luin kokeisiin pitkäjänteisesti, innostuin lukemastani ja kirjoitin kaikille riveille koepaperilla. Unelma on jo toteutunut. Olen jo voittaja itseni silmissä, saanpa sitten minkä paksuisen kirjeen tahansa kesällä Helsingin yliopistolta.

Syön kolme riisipiirakkaa ja banaanin bussimatkalla kotiin ja ajattelen:
Minä olen hyvä. Minä osaan.
Koska olen rohkea.