Metsäjooga lähimetsässä

Metsäjooga lähimetsässä

Ohjasin sunnuntaina 1.7.2018 ensimmäisen metsäjooga -miniretriitin Herttoniemen lähimetsässä. Kyse oli samalla elämäni ensimmäisestä retriittiohjauksesta. Metsäaihe on ollut kovin lähellä sydäntä aina, erityisesti viime aikoina, ja kaipuu korpeen on ollut kova. Tästä tarpeesta järjestin tämän metsäjooga -retken, ensiapuna korpikaipuulle, uskoen etten ole ainoa metsään haikaileva kaupunkilainen. Ja niinhän se sitten olikin, ensimmäinen retriitti täyttyi alle vuorokaudessa!

metsäpolku

Olin suunnitellut retriitin rungon opettajani Mia Jokinivan Metsäjooga -kirjan inspiroimana. Jooginen ja suomalainen perinne sisältävät lopulta paljon yhtymäkohtia ja mielenkiintoisia täydentäviäkin sisältöjä suuntaan ja toiseen. Suomalaisen sielu (uskallan väittää, että lopulta ihan jokaisen meistä) lepää metsässä ja metsä luo upean, jopa maagisen ympäristön joogan harjoittamiselle, kun asettaa itsensä sopiville taajuuksille.

Mian kirjassaankin mainitsema ajatus siitä, että luonnossa kaikki on aina oikein, satoi tai paistoi, kuvastaa lopulta joogassakin nykypäivänä tavoiteltavia asioita oivallisesti. Riittää että koet, tunnet ja olet. Ei ole hyviä tai huonoja tuntemuksia, on vain tuntemuksia jotka koet tässä hetkessä. Tuntemuksia joita ei tarvitse arvottaa tai lokeroida. Kaikesta tässä hetkessä olevasta ja itsestään on mahdollista löytää jotain syvempää ja merkityksellisempää, satoi tai paistoi.

Sitten rysähti!

Retriitin aluksi kokoonnuimme yhteiseen aloituspiiriin jossa laskeuduimme hiljaisuuteen. Kaikki osallistujat olivat siis hiljaisuudessa koko kolmen tunnin retriitin ajan, keskittyen vain itsessä ja metsässä OLEMISEEN. Jokainen myös asetti oman pyyntönsä tai toiveensa metsälle, metsäänhän mennään pyytämään, ei ottamaan. Aistit hereillä, kokien ympäröivän luonnon näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaistein, lopulta myös makuaistein, kävelimme rauhassa Herttoniemen urheilupuistosta Taikametsäksi nimeämääni paikkaan tekemään ensimmäiset harjoitukset. Sain jälkeenpäin kuulla, että osa paikallisista Herttoniemeläisistäkään ei ollut tietoisia tästä kauniista paikasta näin lyhyen kävelymatkan päässä omalta kotiovelta. Ihanaa että retriitin myötä lähiluonto tuli uudella tavalla tutuksi paikallisillekin!

Puunrunko metsäjooga

Sunnuntai oli aika tuulinen päivä ja kävellessämme vielä toistaiseksi kävelytietä pitkin kohti metsää, hieman ennen kohtaa josta oli tarkoitus astua metsäpolulle, tuuli yltyi todella voimakkaaksi. Kävelyreittimme varrella kasvanut puu alkoi nitistä tuulen voimasta ja lopulta kaatua rysähti silmiemme edessä! Olisi ehkä pitänyt laittaa lupa-anomukset ja lahjukset etukäteen kuntoon metsänkuningas Tapiolle, joka näin villisti näytti voimiaan tuulen muodossa….

Puu kaatui onneksi poispäin meistä, eikä suoraan eteemme. Monelle, itseni mukaan lukien, tämä oli ensimmäinen kerta kun näkee puun kaatuvan ’itsestään’ ilman ihmisen myötävaikutusta. Jokainen meistä taisi löytää omia merkityksiä puun kaatumiselle sen mukaan minkälaiset pohdinnat olivat omassa päässä sillä hetkellä menossa. Itselle kihosi liikutuksen kyynelet silmiin, näin tapahtumassa paljon elämän käännekohdan symboliikkaa, olenhan juuri toteuttanut unelmani ja saanut sen ’paksun kirjeen’ yliopistosta. Lisäksi olin jännittänyt aika paljon retriitin ohjaamista. koska aihe on niin rakas ja toivoin että mahdollisimman moni saa positiivisia kokemuksia tästä ensimmäisestä retriitistäni. Haluan ajatella että puun kaatuminen POISPÄIN merkitsee sitä, että  metsän portit oli meille näin avattu ja retriitin oli sopiva jatkua. Hetken kuitenkin ehdin pohtia, että mahtaakohan tämä retki olla tuhoon tuomittu…

Mieluinen metsän emäntä

Olin etukäteen suunnitellut että pyydämme erikseen lupaa metsään käymiseen metsän emäntä Mielikiltä.  Mielikki on suomalaisessa perinteessä metsän kuningas Tapion vaimo. Tapiolta on perinteisesti pyydetty pyyntionnea, mutta Mielikki tyttärineen vastaa metsän porteista ja siitä pääseekö kulkija metsään kulkemaan turvallisesti. Kuten mainitsin, metsäpolku jota pitkin oli tarkoitus mennä metsään, polveutui hieman sen kohdan jälkeen, missä puu kaatui. Joten nyt oli erityisen oiva hetki ja PAIKKA pyytää vielä lisälupaa turvalliseen pyyntireissuun metsän siimekseen.

Mielikki metsän emäntä,
puhas muori, muoto kaunis!
Pane kulta kulkemahan,
hopea vaeltamahan,
naisen* etsivän etehen
anelijalle askelille!
Ota kultaiset avaimet
renkahalta reieltäsi
aukaise Tapion aitta,
metsän linna liikahuta
minun pyytöpäivänäni
eränetso-aikoinani!

Kalevalan 14. runosta

* Tässä kohdassa runossa on oikeasti sana ’miehen’ mutta ryhmämme koostui pelkästään nais-oletetuista, joten otin vapauden hieman muokata runoa.

Tiesitkö muuten että metsässä elää myös Sinipiika -nimisiä metsänhaltijoita tai -neitoja, jotka vastaavat metsän siisteydestä? Nykyisille kodin hengettärille sinipiika taitaa olla tuttu myös sieltä yhdestä kodin komerosta.

Mielikin mielistelyn jälkeen tuuli tuntui hieman tyyntyvän ja kävimme kuusimetsän siimekseen tekemään joogaharjoituksen paljain varpain kukin oman valitsemansa kuusen juurelle. Kuusimetsän pohja on täällä todella pehmeä vanha neulasmatto, jossa kasvaa kaunista metsäkortetta suurina pehkoina käpyjen koristaessa siellä täällä risteäviä polkuja. Onnekkaana päivänä saattaa nähdä myös metsäkauriita tai ketun. Olenpa joskus nähnyt mäyränkin. Teimme liikkeitä Metsäjooga -kirjan kesäsarjoista, mm. norkko, tähystävä tapio, uoma ja marjamättään mielikki sekä ketunleipämeditaatio tulivat tutuiksi. Olin varautunut tuohon meditaatioon tuomalla myös pensasmustikoita mukanani, epäilin että me kaupunkilaiset emme kaikki halua laittaa metsän antimia suinpäin suuhumme, mutta osallistujat heittäytyivät rohkeasti makustelemaan metsää myös näin!

Jos haluat tutustua Metsäjooga -kirjan harjoituksiin, löytyy Mian sivuilta koottuna eri lehdissä julkaistuja juttuja aiheesta. Täältä löydät esim. MeNaiset -lehdessä olleen jutun metsäjoogaharjoitusohjeineen. Tai sitten voit ostaa kirjan omaksesi lähimmästä kirjakaupasta 🙂 Kirjasta voit tutustua lisää suomalaiseen metsään, omiin juuriisi tässä maassa. Ne ulottuvat syvemmälle kuin uskotkaan.

Metsäjooga ja #metoo, siis mitä…?

Joogaharjoituksen jälkeen siirryimme meren rannalle kalliolle ihastelemaan merinäköalaa ja tutustumaan Kalevalan Ainon kohtaloon sopivasti veden äärelle. Aino henkii mielestäni naisellisen vapauden metoo-energiaa ja on tietyllä tavalla esimerkki nykynaisellekin. Meillä länsimaisilla naisilla kun on mahdollisesti tunnetun maailmanhistorian parhaimmat mahdollisuudet elää vapaina ja omaa uomaamme kulkien, vaikka työtä tasa-arvon eteen pitääkin vielä tehdä. Itselleni Aino resonoi erityisesti sieltä varjoista, veden valtakunnasta ja pimeydestä käsin. Vakavan masennuksen kokeneena minun on helppo samaistua Ainon kohtaloon ja ratkaisuunkin. En kuitenkaan kehota nykynaista tarttumaan kiveen ja valitsemaan vapautusta hukkumiskuoleman muodossa, kannustan ennemminkin tutkailemaan omia varjoisiakin puolia ja ammentamaan niistä itselleen voimaa. Aino muistuttaa meitä siitä, että elämä ei aina ole iloista auringonpaistetta vaan myös pettymykset, suru ja hankalatkin tunteet kuuluvat elämään. Tutkailemalla ja itseen tutustumalla niitä varjopuolen asioita voi tuoda valoon tarkasteltavaksi, ja löytää vapautuksen niistä. Ilman valoa ei varjoja voi muodostua. Ja toisaalta: valokin loistaa kirkkaimmin pimeyden kontrastista. Joogaankin (jopa kliseisesti) kuuluva rti päästämisen teema on läsnä myös Ainon tarinassa.

Hiljaisuudesta hyvä tulee

Jatkoimme vielä kolmanteen luontokohteeseen korkealle kalliolle päättämään harjoituksen yhteiseen meditaatiohetkeen ja purkutilaisuuteen. Retkemme aluksi kaikki saivat kertoa omasta metsäsuhteestaan ja nyt oli ihana kuulla kuinka metsä oli syventänyt jokaisen kokemusta. Myös hiljentymisen mahdollisuutta pidettiin erityisen tärkeänä nykyajassa. Jooga siis todellakin kuuluu metsään!

”Rauhallinen yhdessäolo. Metsän tunnelma. Värit. Sinun oma olemuksesi, joka oli kuin osa metsän energiaa. Hieno kokonaisuus. Mukana samoin tuntevia. Hyvä olo jatkuu edelleen. Se, että saa/pitää olla hiljaa, on erityisen merkityksellistä ❤️”

”Ihanan pehmeä sunnuntaiolo on jatkunut vahvana aamusta saakka ja mieli tuntuu levänneeltä. Tätä toivoinkin harjoitukselta ja metsältä.😊”

”Tyytyväinen ja hyvä olo kesti koko päivän.”

Palautetta retriitille osallistuneilta.

Seuraava, täysikuun iltana elokuussa järjestettävä, metsäjooga -miniretriitti on jo buukattu täyteen, mutta aion ehdottomasti jatkaa näitä retkiä vuoden ympäri! On mielenkiintoista nähdä miltä joogaharjoitus ja retki tuntuu myös muina vuodenaikoina. Ulkona ja luonnossa liikkumisesta voi todellakin nauttia muulloinkin kuin kesän lämmössä, kyse on ainoastaan oikeanlaisesta varustautumisesta ja asennoitumisesta. Luonnossahan kaikki on aina ’oikein’. Mitä marraskuisessa hiljaisen harmaassa metsässä voikaan oppia itsestään?

Toivon että sinäkin inspiroidut pysähtymään hetkeksi luonnon äärelle, kokemaan ja näkemään hitaasti ja hiljaisuudessa. Aistimaan ja eläytymään. Metsittymään joogalla tai ilman.

Missä metsäjoogaan?

Voit seurata tulevia (metsäjooga)tapahtumia facebookista tai tilata omalle ryhmällesi privaattijoogaretken luontokohteeseen Helsingin alueella. Huomioithan että haluan  pitää ryhmät pieninä, max 10 osallistujaa, luontorauhan säilyttämiseksi.

PS. Ennen retriittiä kehotin osallistujia jättämään puhelimen ja muut laitteet kotiin. Vaikka omani oli turvallisuussyistä mukana, kuvia retkestämme ei todistusaineistoksi oikeastaan ole, koska jätin kuvat ottamatta (okei otin pari, mutta en halunnutkaan julkaista niitä vaan poistin ne puhelimestani). Tässä jutussa olevat kuvat on otettu omilta retkiltäni ja kaikki lainaukset on julkaistu osallistujien luvalla.

Tämä postaus ei ole maksettu mainos Metsäjooga -kirjalle. Olen vain puhtaan innostunut aiheesta ja haluan jakaa metsäjoogan ilosanomaan pyyteettä mahdollisimman laajalle <3 Varmistin myös ennen retriitin järjestämistä opettajaltani, että tämäntyyppisen, hänen kirjastaan inspiraatiota ja sisältöjä ammentavan retriitin pitäminen on ok.

Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

Toteuta unelma – vaikka siihen menisi 20 vuotta

On torstai 17.5, kello on 14.47. Istun salissa edessäni paperia, kaksi kynää (yksi lyijytäytekynä ja yksi tavallinen), pyyhekumi, vesipullo, banaani ja kolme karjalanpiirakkaa. Edessä istuvan pöydällä on yliviivaustussi, eihän sellaista saanut tuoda mukanaan. Minulla on jalassa villasukat, niissä on mukavampi olla kuin kengissä. On ihan hiljaista, kaikki odottavat. Silmiin nousee kyyneleet ja sydän pamppailee iloisesti. Suljen silmäni, meditoin hetken ja toistan itselleni mantraa ” Minä olen hyvä. Minä osaan.” 13 minuutin päästä yksi unelma toteutuu. En melkein voi uskoa sitä.

Olen aina ajatellut että tämä on niille joillekin toisille ihmisille, ei minulle.

En ole tarpeeksi fiksu. En ole lukija-tyyppiä. Tai en ainakaan opi lukemalla. Olen konkreettisesti ja käytännöllisesti orientoitunut, minulla ei ole mitään asiaa tänne kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Se on vain kaukainen unelma, joka ei voi koskaan täyttyä. Elin näiden kaikkien uskomusten kanssa 20 vuotta. Rajasin (JO) silloin elämääni, ja unelmia, sen mukaan mihin luulin potentiaalini riittävän näiden uskomusten perusteella. Eikä kukaan tullut sanoneeksi minulle, ainakaan tarpeeksi ponnekkaasti, että kyllä sä Lotta siihen pystyt jos haluat!  Kaikkein vähiten minä itse.

Kello lyö 15, saan avata paperin. Hetkeksi iskee paniikki, mitä ihmettä oikein yritän, ketä koetan huijata. En ymmärrä sanoja edessäni, mitä teen täällä. Jatkan mantraamista ja seuraavat 4 tuntia ja 53 minuuttia menevätkin kuin siivillä. Kirjoitan sujuvasti kulttuuriperintö -käsitteen määrittelyn haasteista arvottamisen ja merkityksenannon näkökulmasta, epäröin hieman imperialistisen maantieteen käsitteen aukikirjoittamisen kohdalla ja analysoin oivallisesti eduskuntatalon ruokasalin maalauksia annettuun kontekstiin liittyen. En koske karjalanpiirakoihin.

Eihän tämä nyt niin ihmeellistä ole.  Kirjoitan kaikille riveille. Tuntuu oikeastaan että rivit loppuvat kesken, olisi niin paljon näkökulmia ja pointteja joita en saa mahdutettua mukaan. Onhan näitä sanoja tavallaan padottu sisälle jo 20 vuotta. Kun aikaa on jäljellä 7 minuuttia, palautan vastaukseni. Sydän ottaa muutaman extra-lyönnin, valvoja ei löydä nimeäni heti listasta. Olenko unohtanut lähettää hakemukseni!!? Huh, sieltä se löytyi. Tarkistan, olen seitsämänneksi viimeinen joka poistuu salista. Ensimmäinen lähti klo 15.15. Menen vessaan, en malttanut lähteä sinne aiemmin. Piti kirjoittaa. Annan hymyn pulppuilla vielä hetken suussa ennen kuin annan sen epäuskoisena ja onnellisena nousta kasvoille. Sitten tulevat ilon ja vapautumisen kyyneleet, minä tein sen!

MINÄ HITTO SOIKOON TEIN SEN!
Näillä se tapahtui.

Hain yliopistoon, luin kokeisiin pitkäjänteisesti, innostuin lukemastani ja kirjoitin kaikille riveille koepaperilla. Unelma on jo toteutunut. Olen jo voittaja itseni silmissä, saanpa sitten minkä paksuisen kirjeen tahansa kesällä Helsingin yliopistolta.

Syön kolme riisipiirakkaa ja banaanin bussimatkalla kotiin ja ajattelen:
Minä olen hyvä. Minä osaan.
Koska olen rohkea.

Masennuspäivä – Miten päästä siitä eroon?

Masennuspäivä – Miten päästä siitä eroon?

Tiedättekö ne päivät jolloin ei oikein lähde?  Olet ehkä kipeänä (niinkuin minä nyt), väsynyt pitkästä työrupeamasta tai muuten vain masennus iskee etkä oikein saa kiinni että mistä nyt kiikastaa. Masennuspäivä iskee juuri silloin kun pitäisi tehdä vaikka mitä TÄRKEÄÄ ja PAKOLLISTA. Nykypäivän kilpailu- ja suorituskulttuuri edellyttää meiltä jatkuvasti enemmän ja parempia suorituksia, ikäänkuin elämä olisi lineaarinen nousukiito kohti yhä vaan korkeampia päämääriä. Erityisesti niinä päivinä kun ei itsestä irtoa muuta kuin voivottelua (ja räkää), potee huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole tuottoisa kansalainen, työntekijä, puoliso ja/tai ihminen. Varsinkin jos aurinko paistaa keväisenä päivänä, silloinhan on suorastaan PAKKO mennä nauttimaan siitä.
Öööö, siis mitä?

Olen taistellut koko aikuisikäni näitä päiviä vastaan.  Masennuspäivä EI saa iskeä. Minun pitää tehdä se ja tämä. Koska on pakko. Masennuspäivä on paha, suoritettu ja tuottelias päivä hyvä. Ja kääk, entä jos tämä päivä onkin seuraavan masennuskauteni ensimmäinen päivä ja tästä tie on vain alaspäin? Ikään kuin se lineaarisuus olisi myös toiseen suuntaan ainoa mahdollinen vaihtoehto. Siis käytännössä taistelen itseäni vastaan. Pakenen sitä ikävässä olossa rypevää, saamatonta ja Netflixiin pakenevaa itseäni viimeiseen saakka. Lakaisen kaiken shaiban maton alle, liimaan hymyn naamalle väkisin ja pakotan itseni nauttimaan auringonpaisteesta. Vaikka tämä kaikki on jotain mitä en nyt ole.
Öööö, niin siis MITÄ?

Siis käytännössä taistelen itseäni vastaan.

Masennuspäivä
Masennuspäivän moodboard.

Mikä auttaa kun masennuspäivä iskee?

Alan pikkuhiljaa oivaltaa että näillä masistelupäivillä, olipa syy mikä tahansa, on tarkoituksensa. Mitä pidempään sen kaiken ikävän lakaisee maton alle, sitä isommaksi möykky siellä kasvaa ja lopulta se kyllä valuu ulos. Ja voilá, lepäämiseen / sairastamiseen / ihan vaan olemiseen itsen kanssa ei riitäkään enää päivä tai kaksi. Masennuspäivä muuttuu viikoksi, kuukaudeksi, jopa vuodeksi. Trust me, I know!

Oikeasti masennuspäivä iskee silloin kun tarvitset sitä. Olisikohan silloin mahdollista luottaa omaan tunteeseen? Tunteeseen joka voisi kertoa mitä juuri sillä hetkellä tarvitset. Olkoonkin että se on sitten se Netflix (voin suositella esimerkiksi tätä ja tätä). Kliseisesti päästää irti ja antaa masennuspäivän viedä mennessään. Lillua siinä kuin olisit parhaimmassa vaahtokylvyssä. Mennä sitä kohti sen sijaan että pakenisit. Tutustua ikävään tunteeseen ja tarkastella sitä. Hyväksyä että tänään voisi olla ihan ok  olla olematta tuottoisa ja antaa auringon paistaa ihan keskenään vaikka itseä vit***aa. Koska mikään tilanne, tunne, olotila tai kehollinen tila ei ole pysyvää. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa ja on aivan varmaa, että masennuspäivä menee ohi ja silloin aurinko paistaa jälleen itsen sisälläkin. Koska se kaikki ikäväkin mitä koet, on osa sinun elämää, eikä sitä tarvitse kieltää tai laittaa pois. Sehän on kuin kieltäisit suuren osan elämäsi olemassaolosta kokonaan.

Olisikohan mahdollista luottaa omaan tunteeseen? Kaikki ikäväkin mitä koet, on osa sinun elämää

Lopulta jokainen tunne jonka koemme, on vain ohimenevää kuten sade . Et muutu tunteeksi tai ajatukseksi, kuten ei metsäkään muutu vedeksi sateen kastellessa kaiken. Olet silti edelleen sinä itse.

Masennuspäivä, anna sen tulla, niin se myös menee.

Ps. Minulla se ei vielä mennyt ihan kokonaan, irti päästäminen ja siitä kumpuava blogin kirjoittaminen ei (ainakaan vielä) toimi parannukseksi flunssaan, joka itselleni iskee yleensä silloin kun en usko masennuspäivän voimaannuttavaan vaikutukseen ajoissa.

Kah! Elämä on oppitunti enkä aina kuuntele.

Pps. Klikkasithan linkkejä? 😉